Historia, 1970-luku

UPV:n historia lyhyesti (LÄHDE: UPV-Historiikki):

1950-luku     1960-luku     1970-luku     1980-luku     1990-luku     2000-luku

Terävimmällä huipulla

Uuden vuosikymmenen ensimmäisen kauden oli UPV:ltä vahvaa näytöstä ja se otti heti paikkansa sarjajohtajana. Kevätkierroksen loppu tasaannutti hieman sarjaa, kun UPV hävisi Haminan lisäksi myös hankalan Vimpelin vierasottelun 10-3, mutta sarjan kärkipaikalle ei muilla ollut asiaa. Sama tahti jatkui elokuun alussa alkaneella syyskierroksella, jonka aluksi ulvilalaiset kaatoivat Puurtilan vieraissa ja näyttivät heti perään kaapin paikan myös satakuntalaiselle kilpailijalleen. Kevätkierroksella tasapeliin yltänyt KaMa oli Friitalan monituhatpäisen yleisömeren edessä voimaton, kun UPV latoi taululle 11-7 -lukemat. Hankalat Kaakkois-Suomen vierasottelut joukkue hävisi, ensin Kouvolalle 9-5 ja sitten Haminalle 6-2, mutta nämä joukkueet menettivät puolestaan pisteitä otteluissa, joissa ne olivat ennakkosuosikkeja. UPV sen sijaan hoiti tällaiset ottelut tyylikkäästi. Halsua kaatui kotona jälleen murskaavasti 11-2, ja näin ollen seuralla oli mahdollisuus varmistaa mestaruus Nurmossa toiseksi viimeisellä sarjakierroksella. Näin kävikin, ennen kaikkea vahvan sisäpelin ansiosta. Nurmon avara kenttä antoi mahdollisuuksia monenlaisille kotiutuslyönneille, ja nämä mahdollisuudet käytettiin. Satakuntalaisen pesäpallohistorian merkittävimmän ottelun numerot kirjattiin UPV:lle 16-8. Tämä tarkoitti siis sitä, että UPV vuonna 1970 oli Suomen mestari – yhä vieläkin ainoa laatuaan Satakunnassa.

Mestaruuspytty nostettiin ja mitalit jaettiin viimeisen kotiottelun (voitto Puna-Mustista) jälkeen. Lopullisessa sarjataulukossa UPV:n ero hopeajoukkue Kouvolaan oli kuusi pistettä. Juhlat olivat luonnollisesti ennen näkemättömät. Pesäpalloliiton puheenjohtaja Risto Kivelä ja toiminnanjohtaja Pekka Könni suorittivat mitaleiden jaon. Ulvilan kunta ja valtuuston puheenjohtaja Kalevi Teikari esittivät viralliset onnittelunsa. Onnittelusähkeitä saapui pesäpalloihmisiltä ympäri maan, kunnioittavimmat ehkä arkkiviholliselta Kouvolasta. Koko Ulvila sekosi. Pelaajista tuli muutamaksi päiväksi sankareita, joiden läheisyyteen kaikki pyrkivät. Mestaruus koettiin yhteiseksi, ulvilalaisen identiteetin saavutukseksi.

Kultajuhlia seurasi nopea paluu arkeen. Seuraavalla kaudella UPV poti pientä mestaruuskrapulaa ja keskikesällä jopa putoamispeikko vaani viime kauden kultajunaa. Tiukoissa paikoissa kokeneen joukkueen kantti kuitenkin piti ja UPV sijoittui lopulta tasaisessa sarjassa viidenneksi. Jos tuli edustusjoukkueelle takapakkia, oli junioripuolen vuosi puolestaan äärimmäisen myönteistä kehitystä täynnä. Vilho Hyvönen oli koonnut vuosina 1956-1958 syntyneistä pojista iskukykyisen oravajoukkueen, jolle ei löytynyt vertaista vastustajaa lähiseudulta. Ulvilan jatkomarkkinoilla joukkue kukisti suvereenisti Tervakosken ja Imatran joukkueet ja eteni loppuotteluun. Kaksiosaisen finaalin ensimmäinen peli päättyi Vimpelin Vetoa vastaan vieraissa 10-10, joten ratkaisut nähtiin Friitalassa. Tasaisen lahjakas UPV löylytti Vimpelin 24-13, ja näin seura oli saavuttanut historiansa ensimmäisen juniorimestaruuden. Joukkueessa pelasivat: Ilpo Virtanen, Kari Virtanen, Jukka Jokela, Pentti Enqvist, Matti Lepistö, Risto Tuominen, Kari Tuominen, Tauno Kivioja, Kari Nikolajeff, Kari Marjamäki, Olli Viljaranta, Tapio Isokorpi ja Timo Jokinen.

Vaiherikas kausi -72 oli edellistä parempi, sillä UPV oli pitkään mukana mitalitaistossa. Loppujen lopuksi oli kuitenkin tyytyminen viidenteen sijaan. Positiiviset merkit kuitenkin antoivat uskoa ja motivoivat niin joukkuetta kuin seuraihmisiäkin panostamaan täysillä seuraavaan kauteen. Edustusjoukkueen ohella seura jatkoi porskuttamistaan Ulvilan suurimpana urheiluseurana ja suurena kansalaisjärjestönä. Muun muassa eräs seuran pitkäaikaisista ylpeydenaiheista, lajin pariin houkutteleva pesiskoulu, starttasi Friitalan kentällä kesällä 1972. Varsinaisia joukkueita seuralla oli kymmenen tai yksitoista, tulkinnasta riippuen. Parhaiten menestyivät kaikkein nuorimmat eli 9-vuotiaat tenavapojat, jotka toivat seuraan toisen juniorimitalin – hopeaa. Tämän joukkueen runko muodostui niistä 1960-puolivälin paikkeilla syntyneistä pelaajista, jotka myöhemminkin niittivät ikäkausiluokittain valtakunnallista juniorimenestystä. Merkittävää oli myös koko ajan kehittynyt naistoiminta, jossa edustusjoukkue pelasi jo suomensarjaa ja kaksi tyttöjoukkuetta piirin sarjoja. Naisjoukkue nousi Paavo Kiviojan valmentamana kolkuttelemaan jo pääsarjan portteja ja jäi noususta pienimmällä mahdollisella erolla – yhdellä juoksulla.

Kova panostus näkyi UPV:n otteissa vuonna 1973. Se dominoi pääsarjaa yhdessä väkevää nousua tehneen helsinkiläisen Puna-Mustien kanssa. UPV oli koko kauden niskan päällä, mutta pari ratkaisevaa tappiota loppukaudesta ajoivat joukkueet tasapisteisiin. Uusintaottelu piti ensin pelata Ulvilassa, mutta lopulta päädyttiin puolueettomaan Hyvinkään Pihkalaan. Pitkään sarjaa johtanutta UPV:ta pidettiin lievänä ennakkosuosikkina, mistä kielii myös Siirtosen lausunto Satakunnan Kansalle.-PuMukin tulee Hyvinkäälle vapaaehtoisesti, mutta poismeno on toinen juttu. Jonkun täytyy osoittaa heille suunta Helsinkiin.Aivan näin ei kuitenkaan käynyt. Vesisateessa ja rapaisella kentällä pelattu ottelu kääntyi lopulta Puna-Mustille. Lukkaritaistelussa Stig Tainio vei tällä kertaa voiton Eero Tolosesta. Vähän reilut 2 500 katselijaa saivat nähdä Puna-Mustien ensimmäisen mestaruustanssin. Ottelu päättyi 9-5 ja UPV sai tyytä hopeaan.

Junioripuolellakin tuli taas huippumenestystä. Vilho Hyvösen ”kultainen ikäluokka” pelasi nyt kärppäjunioreissa. Joukkue jyräsi varmasti mestaruuteen. Kun Imatra oli kaadettu finaalissa, toteuttivat pojat uhkauksensa leikkaamalla armottoman mutta oikeudenmukaisen valmentajansa parran. Joukkue oli pysynyt luonnollisesti pitkälti samana kuin vuoden 1971 oravamestaruudessa. Uusia nimiä olivat Timo Tuomikoski ja Ahti Seppänen.Menestyksekästä kautta täydensivät naiset ja juniorit. Naiset saavuttivat sen, mikä edellisellä kaudella oli jäänyt harmittavan lähelle – nimittäin nousun pääsarjaan. Historiallisessa joukkueessa pelasivat: Satu Mikola (lukkari), Tuija Väkiparta (sieppari), Merja Virtanen (1-vahti), Aila Palonen ja Anna-Liisa Palojoki (2-vahteina), piirin parhaaksi naispelaajaksi valittu Sinikka Lehto (2-polttaja), Maija Vehkala (3-polttaja), Satu Pietilä ja Sirpa Hakala (3-vahteina), Tuija Lankinen (2-koppari) ja Tiina Fagerroos (3-koppari). Vaihtopelaajina nähtiin Sirpa Katajisto, Arja Vuohijoki ja 11-vuotias, tyttöjunioreiden valtakunnallinen tekniikkamestari Pia Malja. Pelinjohtaja-valmentajana toimi 23-vuotias Paavo Kivioja.

Vääjäämätön taantuma ja naisten menestys

Vuonna 1974 Ulvilassa oli kaksi pääsarjajoukkuetta. Miesjoukkueen esitykset enteilivät jo laskusuuntaa, kun taas naiset selvisivät ensimmäisestä kaudestaan kunnialla säilyttäen sarjapaikkansa. Seuraavilla kausilla -75 ja -76 nuorennusleikkauksen kokenut miesjoukkue taisteli sarjapaikastaan. Kokenut kaarti tuli yhdennellätoista hetkellä apuun ja sarjapaikka säilytettiin molempina kausina nuorten kerätessä kokemuksta. Naisten puolella asiat sujuivat nousujohteisesti. Taustoja saatiin vahvemmiksi ja pelaajat totuttelivat pääsarjan tasoon. Molempien kausien päätteeksi naisjoukkue majaili viidennellä sijalla.

Ulvilan Pesä-Veikkojen 20-vuotisjuhlakausi oli murheellinen. Pelillisen menestymättömyyden myötä kaikki palaset alkoivat natista. Yleisöä ei käynyt, rahat olivat vähissä, ja tämä johti puolestaan henkilökohtaisiin ristiriitoihin ennen kaikkea seurajohdon ja pelaajien välillä. Tunteet purkautuivat jopa kesken ottelun tai ainakin ottelun jälkeisissä lehdistötilaisuuksissa. Sen verran kovaa kaikkinainen mylläkkä oli, että moni UPV -aktiivi otti varmasti lopulta helpottuneena vastaan elokuun 28. päivän, jolloin UPV:n miesten 12 vuoden yhtäjaksoinen putki pääsarjassa päättyi Seinäjoella 10-2 -tappioon. Eräs kappale ulvilalaista historiaa oli näin päättynyt – ainakin vähäksi aikaa. Juhlakaudella naiset sijoittuivat seitsemänneksi. Kauden jälkeen voimavaroja alettiin siirtämään pääsarjassa pelaavan naisjoukkueen taakse.

Kaudella -78 miesten suomensarjapelit sujuivat hyvin, vaikkakin osa pelaajista oli jo kontioiässä. UPV joutui tunnustamaan vain Kauhajoen Karhun paremmakseen tiukassa taistossa ja paluu pääsarjaan voitiin unohtaa. Pitkään yhdessä pysynyt naisjoukkue saavutti runkosarjassa neljännen sijan ja selviytyi näin ylempään loppusarjaan. Lopulta ratkaisevat tappiot mitalijoukkueille eivät nostaneet UPV:tä mitaleille vaan naisten oli tyytyminen samaan sijaan kuin runkosarjassa.

Jos oli UPV:n vuosikymmen alkanut mestaruudella, se myös päättyi hienosti naisten saavuttaessa ensimmäisen mitalinsa 1979. Sarja oli tasainen, ja siinä pelattiin kihelmöivästi ristiin siten, että viimeisen viikonlopun tuplakierrokselle lähdettäessä kaikki oli vielä mahdollista. UPV sai kotiinsa sekä Lapuan Virkiän että Seinäjoen Maila-jussit. Lauantain ottelussa Lapuaa vastaan UPV:n taktiikka toimi erinomaisesti. Yksilöidensä varassa pelanneen Lapuan kolmospuoli tiedettiin ennalta sen akilleenkantapääksi. Tämän tietäen UPV onnistui murtamaan sen juuri ratkaisevilla hetkillä. Satu Mikolan ja Teija Grönlundin tahdittama voitto kirjattiin luvuin 14-6. Sunnuntain ottelussa myös mestaruus oli siis UPV:lle mahdollinen. Sitä ei kuitenkaan saatu. Keskittymiseltään ja taitotasoltaan edellisen päivän koitoksesta selvästi jäänyt kamppailu päättyi UPV:n hyvän alun jälkeen 5-5 –pistejakoon. Tämä tarkoitti sitä, että UPV jäi käytännössä yhden juoksun (ja yhden voiton) päähän Suomen mestaruudesta. Tuloksena oli kuitenkin historian ensimmäisen naisten satakuntalainen SM-mitali - pronssi. Miehissä uusi ikäpolvi otti entistä enemmän vastuuta ja pelasi hyvän kauden sijoittuen Suomensarjan kärkipäähän.