Historia, 1960-luku

UPV:n historia lyhyesti (LÄHDE: UPV-Historiikki):

1950-luku     1960-luku     1970-luku     1980-luku     1990-luku     2000-luku

Taistelu noususta

Urheilullisesti eli pesäpallon kannalta kausi -60 oli edeltäjänsä kaltainen. Edustusjoukkue menestyi omassa suomensarjalohkossaan hyvin sijoittuen toiseksi toisen kerran peräkkäin. Nälkä oli kuitenkin kasvanut syödessä niin suureksi, että Helge Kokko oli jopa pettynyt kauteen, vaikka maakunnan ykkösjoukkueen asema vankistui taas myös piirin mestaruudella. Jälkikäteen tarkasteltuna kaudessa oli kuitenkin selvä eteenpäin menemisen meininki. Pertti Kurppa oli tullut siihen ikään, että hänet saatettiin nostaa edustusjoukkueen avainpelaajaksi eli ykköskärjen vaihtajaksi ja kakkosvahdiksi. Uutena nimenä ratkaisijapelaajaksi ponnisti myös Yrjö Kivioja. Lisäksi esimerkiksi Kokko, siepparin paikan löytänyt Valli, Lindström, ykkösvahti Lauri Laine ja Mattila pelasivat hyvän kauden.

1961 on täytynyt olla jossain määrin tuskallinen vuosi UPV:lle. Huolella kauteen valmistautunut joukkue oli lähellä sarjanousua, mutta jälleen kerran tuloksena oli lohkon kakkostila. Helge Kokko piti vuosikertomuksessa asiaa perin epäonnekkaana, mikä on varsin ymmärrettävää kun ajatellaan, että hän ”tuhlasi” koko ajan parhaita pelivuosiaan suomensarjassa.

Muutenkin kautta leimasi pieni tasapaksuus niin järjestö- kuin urheilupuolellakin. Pitkät pelimatkat veivät pankkitilin kuiviin, pelipuvut saatiin viime tingassa lahjoituksena Riku-tuotteiden toimitusjohtaja Mikko Rikulalta, ja lentopallossa menestyttiin piiritasolla ”keskinkertaisesti”. Kuitenkaan mihinkään epätoivoon ei seurassa vajottu, eikä siihen ollut syytäkään. Joukkue osoitti kaikesta huolimatta selviä kasvamisen merkkejä. Yksi näistä merkeistä oli se, että oma kasvatti Pertti Kurppa edusti seuraa ensimmäisessä arvo-ottelussaan eli Mestarit – Muu Suomi -kamppailussa. Tämän lisäksi seura teki yhden kaikkien aikojen merkittävimmistä pelaajahankinnoistaan, josta oli tulevina vuosina suurta hyötyä. Pääsarjaakin Raumalla pelannut vaihtajaspesialisti Jouni Jokela vaihtoi Feran paidan UPV:n vastaavaan. Muiden muassa Pertti Kurppa huomasi heti Jokelan taidot.

Vielä vähän aikaa rouva Fortuna kuitenkin seuraa piinasi. Kausi 1962 sujui pesäpallon kannalta mollivoittoisesti. Kauden avaus oli vielä vahva: Veksan kiulu-turnauksen voitto tuli Ulvilaan näyttävästi, ja sarjapeleissäkin voitto seurasi toistaan aina kevätkierroksen loppumetreille saakka. Tällöin nimittäin koettiin sellainenkin ihme, että UPV hävisi satakuntalaiselle joukkueelle. Vuotta nuorempi ”pikkuveli” Kankaanpään Maila antoi oman varoituksen tulemisestaan, kun se kaatoi Pesä-Veikot 3-2. Syyskierros romutti UPV:n osalta kaiken. Loukkaantumissuma ajoi seuran tappioputkeen ja sarjajohto menetettiin. Kylmää vettä tuli niskaan vahvan joukkueen koonneelta Loimaan Palloilijoilta lukemin 12-7. Sarjanousu jäi jälleen kerran toteutumatta.

Hissiliikettä

Vuoteen 1963 seura latasi paljon. Edustusjoukkueen sarjanousun oli nyt kerta kaikkiaan tultava. Talven aikana mietittiin kuumeisesti, miten joukkuetta ja koko organisaatiota tulisi vahvistaa. Tammikuun kokouksessa johtokunta valtuutti Jorma Mattilan ja Spinkkilän matkustamaan Ilmajoelle ”tiedustelemaan Laihian Liitto-Urheilijoiden lukkaria UPV:hen” Ja näin seuraan saapuikin vahvistus, kovakätinen ja -lyöntinen Ilmajoen Kisailijoiden kasvatti, Erkki Leppäniemi, jonka turnee ei seurassa ole vieläkään päättynyt. Nyt UP-V saattoi esitellä joukkueen, joka ei kalvennut edes pääsarjalaisten rinnalla. Ulvilan omat pojat, Kurppa ja Kokko, muodostivat toimivan akselin sekä polttolinjalla että ykköskärjessä, usein numeroilla 2 ja 4. Vahvan ykkösnyrkin täydensivät huippuvaihtaja Jokela ja nyt siis myös lukkari ja pääkotiuttaja Leppäniemi. Unohtaa ei sovi myöskään luotettavaa koppari Mattilaa eikä esimerkiksi alati vastuuta kärkkyneitä Kiviojia ja Virtasia. Joka tapauksessa vuonna 1963 huoltajaksi siirtyneellä Spinkkilällä oli käsissään ryhmä, jolta saattoi odottaa vain yhtä asiaa.

Juankosken karsintaturnauksessa vastaan tulivat Oulun Lippo, Kuusankosken Puhti ja Outokummun Partio. Kaikilla joukkueilla oli sekä resursseja että palava halu pääsarjaan, joten kamppailuista muodostui melkoisia jännitysnäytelmiä. UPV pelasi Kuusankosken kanssa tasan, hävisi Outokummulle ja kaatoi Lipon juoksuin 3-2.  Tämä Lippo-voitto riitti pääsarjapaikkaan. Juhlat järjestettiin Kuopiossa, ja niiden järjestäjästä ei ole Erkki Leppäniemen todistuksen jälkeen epäselvyyttä: -Kalle Spinkkilä maksoi kaiken. Ja juhlat Ulvilassa saattoivat alkaa.

Ensimmäisellä mestaruussarjakaudella UPV ei esiintynyt huonosti. Sen kohtaloksi koitui kuitenkin kaksi asiaa. Ensinnäkin muuten hyvä peli saattoi hetkessä hajota harkitsemattomiin ohiheittoihin, jotka avarilla kentillä tuottivat pahaa jälkeä. Tämä yhdistettynä muutenkin ajoittain pilkahdelleeseen kokemuksen puutteeseen johti lukuisiin tasapeleihin otteluissa, joissa joukkue olisi muuten ansainnut voiton ja kaksi tärkeää sarjapistettä. Ensimmäisen pääsarjakauden saldoksi jäivät viisi voittoa ja peräti viisi tasapeliä. Tappioita kertyi näin ollen kaksinkertaisessa sarjassa 12. Myös sarjasysteemi oli ulvilalaisittain ankara. 12 joukkueen sarjasta putosi suoraan neljä joukkuetta, UPV tasaisessa ryhmässä sijalta 11. Ei auttanut siis muu kuin lähteä hakemaan vauhtia jälleen suomensarjasta.

Kaudella 1965 ”Uskon enkeleiden” peli kulki suomensarjassa murskaavasti. Joukkue voitti kaikki ottelunsa juoksusuhteella 183-57, ja pikainen paluu pääsarjaan oli tosiasia. Edes nousussa ollut Kankaanpään Maila ei kyennyt suomensarjapelissä kovinkaan kummoiseen vastarintaan, vaikka se seitsemän   UPV:n mestaruuskauden jälkeen veikin nyt piirinmestaruuden. Jotain UPV:n erinomaisuudesta kertoo sekin, että suomensarjajoukkueesta valittiin kaksi pelaajaa (Kokko ja Kurppa) Itä-Länsi -otteluun ja yksi (Jokela) myös Mestarit- Muu Suomi -kamppailuun. Lisäksi Kurppa pelasi myös Liitto-Lehdistö -ottelun, jossa hänet valittiin kentän parhaaksi. Uusi sarjajärjestelmä päästi UPV:n lohkovoittajana nousemaan ilman karsintoja, ja näin ollen uudet nousukarkelot voitiin aloittaa jo syyskuun alussa.

60-luvun lopulla mitalikantaan

Toisella pääsarjakaudella 1966 ilman jalkaansa telonutta huippulukkaria Erkki Leppäniemeä pelannut joukkue ajautui tuuliajolle ja seitsemän ottelun tappioputkeen. Pauli Virtanen, Helge Kokko ja Pertti Kurppa tekivät kyllä parhaansa lautasen ääressä, mutta vapaataipaleita tuli liikaa, ja armoton putoamiskamppailu oli loppukaudesta edessä. UPV:n kannalta ratkaiseva ottelu pelattiin Puurtilan Kisa-Poikia vastaan Varkaudessa. Savolaisessa hornankattilassa, omalla Kämärillään, vastaan asettunut PK-P oli kahden edellisen kauden hopeamitalisti ja hyvällä juoksuerolla vain kaksi pistettä UPV:n takana. Ennusmerkit säilymiselle olivat siis huonot. Joukkue näytti kuitenkin suuruutensa venymällä niukkaan vierasvoittoon. Näin UPV:n saldoksi kaudesta jäi 12 voittoa ja 10 tappiota. Tämä riitti viidenteen tilaan – ja ennen kaikkea sarjapaikan säilymiseen. Tavoite oli saavutettu.

Pesä-Veikkojen ensimmäinen mitalivuosi koitti vuonna 1967. Ainoastaan KPL oli ylikäymätön kanto kaskessa sekä kevät- että syyskierroksilla. Kouvolalaiset jyräsivätkin melko vakuuttavaan mestaruuteen 37 pisteellä. Himmeämmistä mitaleista taistelivat kauden loppuun asti UPV, Vimpeli, Haminan Palloilijat ja Hongikko. Näistä potin korjasi lopulta UPV, joka 29 pisteellä kiilasi kakkoseksi ja ensimmäiseen SM-mitaliinsa. Saavutus mahdollistui pitkälti kotikentän kautta. Kaikki muut mitaleista kilpailleet joukkueet joutuivat nimittäin poistumaan Ulvilasta tappio niskassaan. Lopulta ratkaisevaksi muodostui toiseksi viimeisen kierroksen vierastasapeli (4-4) Halsuan Toivon kanssa, joka takasi lopullisessa sarjataulukossa UPV:lle yhden pisteen eron Vimpeliin ja Haminaan nähden.

Kaudella -68 UPV taisteli vaikean alun jälkeen itsensä sarjan piikkipaikalle. Kultahaaveet olivat nopeasti nousseet korkealle, mutta nopeasti ne myöskin hautautuivat. Syyskuun loppupuolen viimeiset ottelut, tappiot Hongikolle ja Haminalle tiesivät sitä, että Kouvola porhalsi sittenkin sarjataulukossa ulvilalaisten ohitse mestaruuteen. Aikakirjat pitävät melko luotettavana tietona sitä, että Ulvila-Hamina -ottelu on ensimmäinen televisioitu pesäpallopeli. Komeat olisivat siis olleet puitteet UPV:n mestaruudelle, mutta kohtalo päätti toisin, kun lukemat yhdeksän vuoron jälkeen olivat 9-7 HP:lle. Eroa mestarin ja hopeamitalistin välille jäi vaivaiset kolme sarjapistettä. Tappioita molemmat kokivat yhtä paljon (5), mutta jossitella saattoi UPV:n kolmella tasapelillä, joista yksi tuli siis sarjajumbo Puna-Mustia vastaan.

Seuraavalla kaudella -69 koettiin tyyntä myrskyn edellä. Edustusjoukkueen kausi sujui osin loukkaantumisten vuoksi mollivoittoisesti. Sen sijaan muu seuratoiminta nosti profiiliaan. Vanhimmat juniorit eli 19-vuotiaat ilvekset toivat piirinmestaruuden yhdessä 15-vuotiaiden oravajunioreiden ja 11-vuotiaiden sääskien kanssa.

Kokonaan uusi aluevaltaus oli kauniimman sukupuolen mukaantulo UPV:n kilpailutoimintaan. Nahkatehtaan konttorissa työskennellyt Kaarina Takala kokosi aluksi naisista kyläpesisjoukkueita, ja lopulta aika oli kypsää myös järjestäytymiseen. Ahkerasti itseään kouluttaneen Takalan johdolla polkaistiin naispesäpalloilu käyntiin kahden tyttöjuniorijoukkueen voimin. Menestyskin oli erinomainen: sekä 15-vuotiaat pääskyt että 13-vuotiaat peipot voittivat piirinmestaruudet. Pelaajista esille nousivat ennen kaikkea peippojen Marjut Lindström ja Satu Mikola. Tästäkin näkyy UPV:n asema sekä Ulvilassa että koko maakunnan pesäpalloperheessä. Muualla naistoimintaa ei käytännössä vakavasti otettuna ollut. Alusta asti naisjoukkueissa mukana ollut Satu Mikola korostaa nimenomaan Kaarina Takalan roolia. –Hän oli kokonaisvaltainen äitihahmo, innostunut, innostava ja kannustava.